Kuplassa ja ulkona

Kuva: Haldun Bozkurt

Päivitystauko on venähtänyt vähän pitkänlaiseksi. Huomasin, että yleisin päivityspäivä meidän blogissamme on maanantai, mikä saattaa kertoa jotain länsimaalaisesta tavasta hahmottaa ajankulku viikoissa. Ihan niin kuin maanantaina (tai sunnuntaina) olisi ideaalinen hetki kääriä pakettiin elämänsä edellinen pykälä ja raportoida edellisen viikon tapahtumista.

Viime viikolla minulla ei ollut luentoja. Mikäli oikein ymmärsin, se johtui kokeista ja valmistumisista. Täällähän maisteriksikin valmistuvat ovat kaikki ylevästi dottoreja tai dottoressoja – kaverimme italialainen poikaystävä sanoi Juhollekin, että hän on tutkintonsa takia automaattisesti tohtori Italiassa. Valmistujaisjuhlat täällä vaikuttavat tosi hulvattomilta ainakin suomalaisiin meininkeihin verrattuna. Vähän väliä yliopistolla kulkee remuisia kulkueita, joita johtaa laakeriseppelöity sankari (sana laureato eli 'valmistunut' tuleekin alunperin sanasta lauro, 'laakeri'). Laakeriseppeleen lisäksi laureato saa yleensä yllensä pulloittain skumppaa ja himmeää värikästä paperisilppua, jota käytetään täällä vähän joka juhlaan. Useilla näkee myös kekseliäitä asukokonaisuuksia, joista minulle tulee ensimmäisenä mieleen polttarit. Polttarit ovat muuten italiaksi addio al celibato eli vapaasti suomennettuna 'hyvästit selibaatille'! Katolilainen vaikutus näkyy mielestäni tuossa nimessä erityisen hyvin. Ehkäpä siksikin parisängyllisen huoneen löytäminen tällaiselle susiparille oli niin vaikeaa. (Eräs itävaltalainen kaverimme kysyi meiltä juuri aiheeseen liittyen "henkilökohtaisen" kysymyksen: "Onko teillä Suomessa omat huoneet?")

Toinen kämppiksemme Andreakin sai juuri psykolongvistiikkaa käsittelevän gradunsa pakettiin ja juhli hillitysti perheen kesken. Sen sijaan toinen valmistunut Andrea (andreoitahan täällä riittää, tämä kyseinen kiipeilypiireistä) piti parin muun opiskelukaverinsa kanssa kunnon pirskeet, joihin mekin päästiin osallistumaan. Juhlat olivat vuokratussa isossa tilassa sillan alla. Tarjolla oli valmistuneiden puolesta ruokaa ja juomaa ja bändikin soitti. Vaikutti rennolta meiningiltä, vaikka taidettiinkin lähteä pois juuri kun bileet olivat vasta kunnolla alkamassa.

Luennottoman viikon aikana osallistuin vaihteeksi melko aktiivisesti ns. erasmuselämään, jota suuri osa vaihtareista täällä viettää. Täytyy sanoa, etten kyllä ole mikään mallikelpoinen Erasmus, koska viimeistään sunnuntaina suurella ja sikäli ihan sympaattisella piknikillä olin jo korviani myöten täynnä samoja naamoja ja ainaista itseni viihdyttämistä. Tuntuu että olen tutustunut täällä juuri sellaisiin tyyppeihin, jotka tosissaan käyvät ilmaisen sangrian bileissä joka tiistai, erasmusyökerhossa joka keskiviikko ja lauantai, erasmusaperitiivoilla aina kun niitä järjestetään ja muuten vain juhlimassa niinä päivinä, jolloin ei ole mitään "ohjattua" ohjelmaa. Minua ei kovin pitkään motivoi pelkkä biletys, jatkuva rahantörsäys, Italian-matkailu ja samassa erasmusringissä hengailu. Tuntuu siltä, ettei monilla vaihtareilla ole juurikaan kosketusta tavalliseen italialaiseen arkeen. Erasmus-kupla saattaa vaikuttaa äkkiseltään kiehtovalta, mutta pidemmän päälle sellainen elämä ei ole mukavaa saati aitoa.

Vastapainoksi yritinkin edistää opintoja. Luin työväenkirjallisuuskurssia varten John Osbornen näytelmän Look Back in Anger, joka avautui melko helposti lähinnä siitä syystä, että kyseisestä kirjasta oli jo pidetty parikin luentoa. Mielestäni on hieman tylsää, että luennoitsija analysoi puhki kaikki teokset, joita meidän täytyy suullista koetta varten lukea. Mielenkiintoisempaa olisi esimerkiksi lukea ne luentojen kuluessa ja sitten analysoida niitä vaikkapa yhdessä keskustellen. Aloin myös lukea utopiakurssia varten Orwellin 1984:ää, josta aion kirjoittaa esseen. Se on alusta lähtien niin kiinnostava, että olen jo täysin imussa.

Olen myös vihdoin alkanut perehtyä kunnolla kandiini, jota varten olen lueskellut artikkeleita. Olen myös kerännyt aineistoa suomen kielen tunneilla kyselylomakkeilla ja havainnoimalla. Aiheeni (emootiot suomen kielen oppimisessa) on osoittautunut aivan yhtä monimutkaiseksi ja vaikeaksi tutkia, kuin sen valitessani oletinkin. On kuitenkin kiehtovaa, kuinka kandinaiheeni ja työharjoitteluni suomen kielen tunneilla kietoutuvat yhteen. Sitä paitsi oman aineiston kerääminen on sen vaivalloisuudesta huolimatta todella mielenkiintoista. Olen myös todella tyytyväinen, että päätin hyödyntää mahdollisuuden työharjoitteluun, koska suomen tuntien seuraaminen ja niille osallistuminen pienten opetustuokioiden muodossa on opettanut minulle jo nyt paljon. Oikeastaan odotan aika innolla ensi lukuvuotta, joka vierähtää suureksi osaksi opetusharjoittelussa Normaalikoululla.

Ei varmaan tule kovin suurena yllätyksenä, että olen myös aloittanut erään uuden harrastuksen...

Ensimmäistä kertaa ulkoseinällä. Tässä vaiheessa olin mielestäni jo ihan tarpeeksi korkealla kokeakseni mittavia kauhunhetkiä!

On mukava päästä aina välillä ulos kaupungista. Kiipeilyssä on sekin mukava puoli, että sitä tulee tehtyä aina italialaisten kanssa. Kämppisten ja suomen opiskelijoiden lisäksi kun en juuri paikallisia tunnekaan.

Erasmus-piiri pyörii. Aivan näin hyödytöntä kaikki toiminta ei sentään ihan aina ole! (Kuva: Haldun Bozkurt)

 En osannut rentoutua ihan täysillä, vaikka lämpöäkin piisasi auringossa varmaan vähintään 20 asteen verran. (Kuva: Haldun Bozkurt)

Joka tapauksessa on mukava, että kevät on vihdoin täällä! (Kuva: Haldun Bozkurt)

Action direct on-sight ja muuta mukavaa

Viikon kestäneen takatalven jälkeen oli taas mukava päästä kalliolle. Bologna on kiipeilijän kannalta tavallaan hyvällä paikalla, sillä monet hyvät kiipeilypaikat ovat joka ilmansuunnassa parin tunnin ajomatkan päässä. Onhan se tietysti ikävää, että aina kun lähdetään kunnolla kiipeämään niin joutuu istumaan pari tuntia autossa aamuin illoin. Tosin asiaan voi suhtautua optimistisestikin, kuten Massimo totesi: "me bolognalaiset olemme tosi onnekkaita, koska meidän täytyy aina lähteä ulos kaupungista päästäksemme kiipeämään ja siksi näemme enemmän uusia paikkoja kuin kiipeilijät, jotka asuvat jo valmiiksi suurien paikkojen juurella". Lauantain ja maanantain välillä istuinkin sitten vajaat viisitoista tuntia auton penkillä.

Lauantaina olin Lumignanossa tutun porukan mukana. Lumignano on leppoisa ja aina sumuinen pikkukylä Venetossa. Kuulemma lähialueen paras talvikiipeilypaikka. Lähellä kylää olevalla Sopra la chiesa -sektorilla reitit ovat lyhyitä, mutta mukavan monipuolisia. Yleensä alussa on tiukka hänkkiosuus, jonka päälle kiivetään tasaista pokettiseinää reilut 10 metriä.

Lumignano

Sopra la chiesa -sektori on kuvaava nimi, sillä kukkulan juurella on kirkko, jonka kellot pauhasivat niin kovaa ettei kirkonmenojen alkamisajankohta tosiaankaan jäänyt epäselväksi.

Aikaisin sunnuntai-aamuna – hyvin nukutun yön ja Maijun palauttavan lihakeiton jälkeen – hyppäsin taas auton takapenkille. Tällä kertaa kohti Arcoa Garda-järven pohjoispuolelle. Arco tuskin kummempia esittelyjä kaipaa, mutta paikan päälle aamuauringossa saavuttaessa olin heti ihan myyty mies! Paikka on ainutlaatuinen, vaikka Arcossa kuuleekin enemmän saksaa kuin italiaa ja lähisektoreiden reitit ovat tosi lasittuneita. Kylässä joka toinen kauppa on kiipelivälineitä  myyvä kauppa ja jokapuolella on kalliota täynnä reittejä. Pizza ja jätskikin maistui normaalia paremmalta. Liekö johtunut ulkona vietetyn päivän jälkeisestä väsymyksestä. Kaverini Massimo muuten söi Arcossa jäätelö-paninin: sämpylä, jonka väliin tungetaan jäätelöä ja kermavaahtoa. Hulluja nuo roomalaiset! Sunnuntaina oli auringossa niin lämmin, että keskipäivällä pystyi kiipeämään ilman paitaa. Toisaalta varjossa istuskellessa untuvatakki ei ollut yhtään liikaa.

Arco

Näillä Arcon kallioilla järjestettiin jo parikymmentä vuotta sitten ensimmäiset kiipeilykisat kalliolla. Nykyään reitit näillä kylän keskellä olevilla kalliolla ovat tosi lasittuneita, mutta kuulemma kauempana näkyvällä kalliolla on hyviä 7-8 köydenmitan reittejä.

Arco Massone. Täällä on-sightasin Action directin (6c+). Kyseessä ei siis ole yhtä kova greidi kuin samannimisessä reitissä Frankenjurassa. Tosin Arcossa reitit on mielestäni greidattu (tamperelais-nokialaiseen tapaan) hieman liian alhaiseksi.

Kiipeily on koko perheen harrastus. Martina 2,5v ja isä Diego 41v. Diego on muuten yksi vanhoja Emiglia-Romagnan kiipeilypioneereja ja aikoinaan italian kärkikastia. Kuulemma tikkilistalla on yli 40 8a:ta ja Arcossa kävellessäkin Diego nyökkäsi jokaisen reitin kohdalla kysyessäni:"é chiuso?".

Maanantai-aamuna ei-krapulaa ei vapinaa, tuijotan topo-kirjaa... No joo, köysihommien jälkeen lähdin vaihtelun vuoksi parikymppisten opiskelijapoikien mukaan Ceriolaan boulderoimaan. Pojilla on kiipeilykokemusta vasta parin vuoden ajalta, mutta intoa näyttää riittävän sitäkin enemmän. Aiemmat reissut olen ollut iäkkäämmässä seurassa ja oli jokseenkin huvittavaa puhua vaihteeksi koko parin tunnin automatka tytöistä, skoottereista ja musiikista (ja tietysti kiipeilystä). Bolognan slangissa muuten käytetään vecchio-sanaa (=vanha) samassa tarkoituksessa kuin englannin dude-sanaa, mikä aiheutti aluksi hieman hämmennystä. Nämä pojat tosin haluavat kovin innokkaasti puhua englantia ja siksi tässä porukassa tuleekin enimmäkseen puhuttua englantia. Se on kyllä rentouttavaa, sillä italian puhuminen vie vielä paljon energiaa ja vaatii paljon enemmän pinnistelyä kuin englannin puhuminen. Maijun kanssa suomeksi puhuminen onkin sitten jo suorastaan terapiaa.

Vasemmasta alanurkasta kellonsuuntaan: Max ("Messicano"), Minä, Filippo ("Filo"), Mattia.

Ceriolassa oli vielä lunta maassa, vaikka mittari näytti +15C.

Tämä blocco jäi hampaan koloon. Ehkäpä sitten ensi lauantaina...

Koko metsikkö on Ceriolassa täynnä tällaisia möhkäleitä.

Onneksi on CUSB, kun takatalvi yllättää. Täällä on kyllä hyvät patjat, mutta toisinaan saa varoa ettei saa miekasta.

Nämä boulderit on ehdottoman tärkeitä etenkin uusien ihmisten tapaamiseen. Ensimmäiset puhelinnumerot vaihdoin jo ensimmäisellä käynnillä. Nyt tuttavia on jo kertynyt sellainen määrä, että taatusti pääsee jonkun auton kyytiin joka viikonloppu, jos sää suosii.

Koti-ihmisiä

Oli tosi mukava saada isä ja Anni tänne kylään. Ei annettu ankean kelin pilata lomaa – ainakin minulla oli tosi mukava viikko! Otin nimittäin itsekin aika rennosti, ja kaiken lisäksi yleislakko sattui sopivasti perjantaille, jolloin tehtiin Firenzeen päivänreissu. En siis joutunut skippaamaan glottologian luentoa, koska se oli peruttu joka tapauksessa lakon takia. Valitettavasti lakon takia myös suuri osa Firenzen museoista oli kiinni... Isä taisi tosin olla siitä vain salaa tyytyväinen.

Panostettiin viikon aikana erityisesti kulinaristisiin nautintoihin. Kotona kokkailin vieraille tortellineja ja spaghetti carbonaraa ja lisäksi käytiin syömässä muutaman kerran ulkona. Parina iltana istuskeltiin aperitiivoilla, joissa siis juoman hintaan sisältyy lisäksi seisova pöytä, jossa on yleensä tarjolla kaikkea pizzapaloista, piiraista ja leipäsistä pastaan ja risottoon. Testattiin myös lähiravintola, jossa päätettiin ruuan päälle kokeilla dolce-buffettia. Viidellä eurolla kukin sai valita buffetista mieluisensa jälkiruuan ja näitä sitten kierrätettiin pöydässä. Tiramisù, sitruunatorttu, suklaakakku, mascarponejuustokakku ja hedelmäkakku olivat melko raskaat valinnat, joten ihan kaikkea ei saatu tuhottua. Melkoinen epäonnistuminen!

Isän annos ja tyrmistys

Anni pääaukion lumikinoksella

Kiivettiin Bolognan korkeimpaan torniin ihastelemaan lumista näkymää

Firenze ja Santa Croce -kirkko

Lepohetki patsaspuistossa

Ajateltiin, että tuo Firenzen vanhaan kaupunkiin johtava keskiaikainen portti voisi olla vaikkapa Riemukaari!

Vieraiden lähdettyä jäi vähän haikea olo ja pieni koti-ikävän kipinä alkoi kyteä ensimmäistä kertaa. Täällä kaukana unohtaa välillä helposti, että läheisten elämät Suomessa kulkevat ratojaan eikä kaikki ole takuulla samoin, kun palaan. Oli tosi mukava jutella pitkästä aikaa ja viettää aikaa yhdessä. Kotiinpaluun odotteluksi tämä kevät ei tosin takuulla lipsahda, koska vielä on niin paljon nähtävää ja koettavaa! Todennäköisesti viimeiset kuukaudet vilahtavat ohi liiankin nopeasti.

Nyt tekee taas mieli nähdä muita vaihtareita ja osallistua kaikenlaisiin aktiviteetteihin, kun on pitänyt viikon taukoa kaikesta. Lähden tästä kielikylpyyn eli Tandem-iltaan, jossa puhutaan ohjatusti italiaa. Eilen tapasin myös erään italialaisen tytön, joka opiskelee täällä suomea ja haluaa tavata minua "each one teach one" -hengessä. Tyttö pälätti koko parituntisen ajan italiaa niin innokkaasti, että hyvä kun sain välillä sanottua jotain väliin ja kysyttyä tarkennusta, jos en ymmärtänyt. Toki hän siitä huolimatta ehti tehdä pika-analyysin kielitaidostani ja kehui sen maasta taivaisiin, vaikka kuinka yritin selventää, että sujuva arkikommunikointini vain hämää. Sovittiin, että seuraavalla tapaamisella puhutaan sitten suomea. Tandemin jälkeen tänään on ohjelmassa salsakurssin ilmainen tutustumiskerta, jonka jälkeen saa ilmoittautua kymmenen kerran kurssille 40 eurolla. Katsellaan, miten etelän rytmit tempaavat mukaansa!

Kateellisille

Ainainen kevään odottelu alkaa masentaa jo optimistisempaakin mieltä... Jos joku siellä on kateellisena katsellut aurinkokuvia, niin tässä taas tasapainottavaa takatalvea. Tämän päivän näkymä ikkunasta:

Kaiken lisäksi tämän kylmyyden piti sattua juuri Annin ja isän lomaviikolle. Nyt suunnitellaankin sitten kaikkea lämpimissä sisätiloissa tapahtuvaa toimintaa puistoihin tutustumisen ja kaupunkikävelyjen sijaan. Toivon todella, että säätiedotus pitää paikkansa, ja Firenzessä paistaa perjantaina aurinko! Ankean kelin aikana tekee melkein mieli manata, että miksi juuri minun vaihtokeväänäni koko Eurooppaa pitää riepotella kylmin talvi johonkin sataan vuoteen. Kaikki vaihtarit kertovat samaa: Hollannissa on kuulemma tullut lunta enemmän kuin yleensä koskaan eikä Kreikassakaan kuulemma paljon Italiaa lämpimämpi ole. Eiväthän nuo suomalaiset vieraatkaan olleet kunnolla varautuneet, vaikka kuinka koetin neuvoa, että talvitakit, hanskat ja villasukat mukaan vaan.

Säästä vähän iloisempiin aiheisiin. Lauantaina kävin tutustumassa Ferraraan, joka on bolognalaisille todella helppo vierailukohde: junamatka kestää puoli tuntia ja maksaakin alle neljä euroa. Kaiken lisäksi Ferrara on tunnelmaltaan sympaattinen ja arkkitehtuuriltaan todella kaunis keskiaikainen pikkukaupunki.

 Vallihaudan ympäröimä Este-suvun linna 1300-luvulta.

Kaupunkia ympäröivät kauttaaltaan muurit, joten sisään ja ulos pääsee vain portista.

Pääkirkot eli Duomot tuppaavat olevan liian isoja yhteen kuvaan vangittavaksi, eikä Ferraran vastaava ollut tässä suhteessa poikkeuksellinen.

Oltiin taas reissussa isolla porukalla. Tässä Carol-Anne lukee Ferraran historiaa ranskaksi. Välillä tuntuu, että ranskan kielen taito on erasmusten keskuudessa suoranainen oletus – tällä kertaa matkaopuksen salattu tieto avattiin kuitenkin minua varten myös italiaksi. ("Niin oliko täällä joku, joka ei ymmärrä ranskaa?")

Siitäpä tulikin mieleen, että olen tavannut täällä melkoisia kielineroja. Tähän mennessä kattavinta kielisalkkua taitaa kuljettaa mukanaan kuvassa oleva ruotsalainen Fredrik, joka puhuu yhteensä kymmentä kieltä: äidinkielenään marokkoa, Ruotsissa ikänsä asuneena tietysti sujuvasti ruotsia, ranskaa ranskalaisten ja belgialaisten kanssa, saksaa saksalaisten ja itävaltalaisten kanssa, italiaa tai englantia meidän muita kieliä taitamattomien kanssa ja näiden lisäksi sujuvasti ainakin espanjaa, portugalia ja esperantoa. Siinäpä olisi jo hyvä kokoelma mukaan melkein mihin vain.

Päivä vierähti leppoisasti katsellessa, kävellessä ja ihmetellessä. Näitä päivänreissuja tehdessä on tullut mieleen, että voisihan sitä Suomessakin hyödyntää junaverkostoa vähän enemmän ja lähteä aina silloin tällöin huvikseen käymään uuteen paikkaan. Esimerkiksi Oulu on vieläkin korkkaamatta...

Maanantaimeininkiä

Lauantaina oli taas hieno iltapäivä kallioilla. Tällä kertaa olin Badolo bassossa kahden keiviltä tutun kaverin kanssa. Näihin aikoihin valoa riittää noin kuuteen saakka, joten iltapäivän aikana ehdiittin kiivetä mukava läjä släbireittejä. Sunnuntai-iltana kotikeivillä oli valtakunnalliset boulderkisat (harmi kyllä alle 20-vuotiaille), joita kävin ihmettelemässä iltapäivällä. Tällä viikolla pääsee sitten itse kokeilemaan kisareittien lähetystä. Tosi hyvin järjestetyltä ja viralliselta toiminnalta vaikuttaa kisaaminen Italiassa.

Vihdoin ja viimein myös minä aloitin opiskelun. Kurssit ovat työläitä mutta professorit ja kurssikaverit avuliaita. Kaikki kolme kurssia, joille osallistun ovat syventävän tason kursseja ja kaikkiin kuuluu lukemista, artikkeleihin perehtymistä ja niiden tiivistämistä sekä esitelmä ja suullinen loppukoe. Kaikki kurssitoverit minua ja yhtä saksalaista tyttöä lukuun ottamatta ovat italialaisia, jotka ovat suorittaneet psykologian kandin tutkinnon jossain muulla ja tulleet sitten maisterihommiin Bolognaan. Opetus on luonnollisesti italiankielistä, mutta onnekseni saan lukea kirjat ja artikkelit englanniksi. Luennoilla ymmärrän kyllä hyvin, mistä puhutaan, mutta 500-sivuisten kirjojen lukeminen italiaksi olisi kyllä aivan liian kova haaste. Esitelmät hoidan luultavasti jonkinlaisella italian ja englannin sekoituksella ja loppukokeen saa kuulemma suorittaa millä tahansa kielellä saksaa lukuunottamatta.

Tänään Maijun isä ja sisko tulee kylään. Päästään siis ensimmäistä kertaa kokeilemaan matkaoppaan taitoja. Ainiin, varattiin lennot. Maiju palaa Suomeen kesäkuun lopussa Bolognasta ja minä (ja Sampo) elokuun alussa Malagasta. Tarkoituksena on pyöräillä viidessa viikossa rannikkoa pitkin Bolognasta Malagaan. Mutta siitä lisää sitten lähempänä. Ehkä pitää avata uusi blogi sitä reissua varten.

Motivaatio italian kielen opiskeluun on hieman laskenut, mikä johtunee siitä, että editystä ei enää tapahdu samaa vauhtia kuin alussa. Nyt kaikki perushommat hoituu ongelmitta, mutta ärsyttää, kun monimutkaisempia asioita selittäessä homma tyssää tosi nopeasti. Sen sijaan motivaatio psykologian ja erityisesti neuropsykologian opiskeluun on kasvanut entisestään, kiipeilymotivaatiosta puhumattakaan. Koko ajan sormet syyhyää ja tekee mieli roikkua jossain.

Yksityislääkäreillä käynti Itailassa (missäpä ei) on kallista. Sain jostain mononukleoosin ja maksoin lääkäri- ja laboratoriokuluja yhteensä noin 300 euroa. Onneksi tuli hommattua vakuutus, vaikka vakuutusta maksaessa kirosinkin kaikki vakuutusyhtiöt huijareiksi ja kiskureiksi. Taisi tulla loppujen lopuksi halvemmaksi se vakuutuksen maksaminen.
No joo, aurinko paistaa, pitää rientää kauppaan ja luennolle.

Arki-italiaa

Elo Bolognassa arkipäiväistyy päivä päivältä, ja jo nyt tuntuu kuin olisi asunut täällä kuukausia. Ei enää tunnu siltä, kuin olisi "ulkomailla", puhumattakaan että olisi matkalla tai lomalla – olen täällä opiskelemassa yliopistossa, viettämässä vapaa-aikaa kavereiden kanssa ja hoitamassa arkipäivän asioita. Yksi arkipäiväistymisen piirre on vakiopaikkojen löytäminen. Pikkuhiljaa alkaa hahmottua, mistä kannattaa hankkia mitäkin, mikä lähikaupoista on edullisin, missä ravintolassa on hyvä buffet ja minä iltana missäkin baarissa on happy hour. Ostan hedelmät ja kasvikset aina samoilta hedelmäkauppiailta, jotka pitävät kojuaan lähellä asuntoamme koulumatkani varrella. Lähes kaikki maksaa 99 senttiä kilolta, ja palvelu on ystävällistä. Lempikojuni hedelmäkauppiaat muistavat jo minut ja kyselevät Suomesta, antavatpa välillä pari mandariinia kaupan päälle.

Bolognassa on paljon maahanmuuttajia, joista monet ovat yrittäjiä ja pitävät pystyssä omaa hedelmäkojua, pitseriaa tai "pakistanilaiskauppaa" eli pientä elintarvikeliikettä, joka on auki pidempään kuin tavalliset marketit. Lisäksi on jonkin verran kodittomia, kerjäläisiä ja ruusukauppiaita, jotka käyttäytyvät kuitenkin ystävällisesti myös niitä kohtaan, jotka eivät lahjoita rahaa. Berlusconin ajama maahanmuuttopolitiikka on todella tiukka: saadakseen muuttaa laillisesti maahan tulisi olla jo Italiaan tullessa työpaikka valmiina odottamassa. Käytännössähän se on lähes mahdotonta, joten laittomia maahanmuuttajia on paljon, ja takuulla vielä paljon enemmän etelässä. Eniten ärsyttävät nenäliinoja, käsinauhoja tai muuta pikkukrääsää kaupittelevat tummaihoiset nuoret miehet, joita pyörii paljon yliopiston kulmilla eli myös meidän kotimme lähettyvillä. Pojat näyttävät hyvinvoivilta ja ovat useimmiten pukeutuneet siisteihin merkkivaatteisiin, mutta tyrkyttävät silti hyvin itsepintaisesti tuotteitaan ryöstöhintaan (esimerkiksi ohut naru ranteen ympärille "Only ten euros for you, my sister!"). Pikkuhiljaa olen oppinut väistämään käsi ojossa vastaan tulevat tyypit, koska vain kättelyn ohittamalla välttyy parin minuutin itsepintaiselta tyrkytykseltä. Myös huumediilereitä näkyy jonkin verran, ja Juho sattui todistamaan myös yhden käsilaukkuvarkauden keskellä kirkasta päivää. Yleisilmeeltään Bologna on silti rauhallinen ja turvallinen kaupunki.

Luennot etenevät mukavasti. Aloitin tänään uuden kirjallisuuden kurssin, koska English Women Literature on osoittautunut todella tylsäksi ja myöskin melko työlääksi kurssiksi. Tänään alkoi mielenkiintoisemmalta vaikuttava utopia-kurssi, jolle pitää lukea viisi englantilaisen kirjallisuuden utopiaklassikkoa (kuten Swiftin Gulliver's Travels, Orwellin 1984 ja Thomas Moren Utopia ) ja pari teoriakirjaa tai esseetä. Kurssin lopuksi on suullinen koe, eikä käsittääkseni muuta tarvitse tehdä saadakseen 9 opintopistettä. Kuten kirjallisuuden kursseilla yleensä tuntuu olevan, myös tällä kurssilla kirjallisuuslista on todella pitkä ja valinnaisuutta paljon. Kurssia pitää kokenut seitsemänkymppinen signora, joka on melkoinen ilmestys verkkosukkahousuissaan, suurissa aurinkolaseissaan ja korkeissa koroissaan. Hän on todella ystävällinen ja oli kiinnostunut kuulemaan meiltä kaikilta viideltä luennolle osallistuneelta, mitä kaikkea opiskelimme ja mistä tulimme. Lähes kaikki englanniksi olevat kirjallisuuden kurssit ovat syventäviä opintoja, joita pitävät professorit tuntuvat keskittyvän hyvin spesifiin kirjallisuudenalaan. Välillä käy mielessä, että onko minun oikeasti tarpeen opiskella englantilaisia utopioita yhdeksän opintopisteen verran, mutta toisaalta professoressan asiantuntemus ja kiinnostus aihetta kohtaan on sen verran vankka, että mielenkiinto tuntien aikana pysyy kyllä yllä.

Vaikka luentoja onkin minulla maanantaista perjantaihin, on tahti silti sen verran väljä, että aikaa riittää kaikenlaiseen ihmettelyyn ihan tarpeeksi. Erasmus-järjestö ESN järjesti torstaina kokkausiltaman, jossa paikalliset tädit veivasivat pastataikinan ja me sitten väänsimme taikinasta paikallisia herkkupaloja tortellineja. Legendan mukaan tortellinien muoto tulee naisen navasta.

 

Paikallinen martta ja pastataikinan alkuasetelma.

Napojen pyörittely käynnissä. Nämä tortellinit täytettiin perinteiseen tapaan sianlihamassalla.

  

Pitihän sitä sitten päästä kotonakin kokeilemaan. Leivontavälineitä mistään mitoista puhumattakaan ei tästä huushollista löydy, joten piti ottaa jälleen kerran viinipullo kaulimeksi. Taikinasta ei kovasta yrityksestä huolimatta tullut ihan samanlaista kuin paikallisen kotiäidin kätösissä...

 ...mutta ihan pastalta maistuvia ja lähes tagliatellen näköisiäkin kiehkuroita sain parin tunnin veivaamisen jälkeen aikeiseksi!

Lauantaina oli kevään paras keli, josta oli mukava nautiskella lähipuistossa. 

Aamulla päivä lähti aurinkoisissa merkeissä käytiin, kun kävin juoksemassa kyseisessä puistossa, joka oli aivan täynnä keväästä nauttivia ihmisiä. Lapsille oli tarjolla vaikka millaisia virikkeitä: jalkapalloa, skeittausta, trampoliineja, pomppulinnoja, törmäilyautoja, karuselli, rullaluistelua, koripalloa... Suorastaan yllätyin, millaiseksi paratiisiksi puisto oli keväiseksi lauantaiksi muuttunut. Ei ihmekään, että pikkulapset juoksivat puiston porteilta innoissaan sisään! Myöhemmin iltapäivällä käytiin sitten tyttöjen kanssa nauttimasta tunnelmasta ja auringonpaisteesta. 

Juho oli koko viime viikon kipeänä, joten minä olen edustanut erasmusten iltariennoissa. On ihan mukava, että parilla kaverillani on italialaiset poikaystävät ja monilla muilla italialaisia kämppäkavereita, jotka sitten ovat mukana meiningeissä. Näin ollen tulee vietettyä aikaa myös paikallisten kanssa. Myös esimerkiksi kuvassa olevien tyttöjen kanssa puhutaan pääosin italiaa keskenään, koska belgialainen Anne ei oikeastaan puhu englantia. Onkin aina hyvä, että porukassa on mukana ainakin yksi italialainen tai englantia osaamaton, jotta tulee pidettyä loppuun asti kieli italiana. Käyttöitalia onkin kehittynyt huimasti, enkä käytä englantia oikeastaan missään asioidessani – kirjastossa, kaupassa, torilla ja jopa toimistoissa kielivalinta on automaattisesti italia. Syvällisemmät puheenaiheet paljastavat kuitenkin heti kielitaitoni yksipuolisuuden.