Kerrontaa

Tänään tunnelma on pysähtynyt. Ukkonen jylisee ja sade valuu voimalla maahan; pakahduttava helle katkeaa jysäyksestä. Tänään luen vieraiden kielten ja kirjallisuuden laitoksen kirjastossa, jossa korkeat ikkunat yltävät korkeaan kattoon asti, pitkät pöydät ovat puoliksi tyhjiä ja hiljaisuus kestää lounasaikaan asti (jolloin italialaisten kärsivällisyys loppuu ja kaikki kerääntyvät yhteen pälättämään, tietenkin facebookkaavan italianon ympärille). On helppo uppoutua Ursula Le Guinin fantasiamaailmaan, joka kuvailee fiktiivisen kansan filosofista uskontoa, riittiä ja elämäntapaa nimeltä The Telling (jonka mukaan myös kirja on nimetty: suosittelen!). Kansaa pitää pystyssä kertominen: lukeminen, kuunteleminen, tarinoiminen, kertaaminen, keskusteleminen. Tärkeää on myös puhdas, vuodenajalle ominainen ruoka, oikeaan aikaan oikean verran ja oikein laitettuna. Uskontoon kuuluvat hiljaisessa salissa ilman musiikkia suoritettavat, rauhalliset ja sykkivät liikeharjoitukset. Kuulostaa aika lailla nykyterveystrendeiltä, eikös? Kirja kuuluu utopiakurssin lukulistaan, josta on koe ensi maanantaina. Se onkin minun viimeiseni. Juhon viimeinen tentti on tiistaina. Sitten ollaan ainakin näennäisesti vapaita matkustamaan, rentoutumaan, vierailemaan meren rannassa ja tekemään ylipäänsä mitä tahansa huvittaa.

Edellisten vieraiden lähdettyä ei jäänytkään jäljelle samanlaista tyhjää oloa, pientä kaipausta ja koti-ikävän kipinää, jotka aiemmat Suomi-ihmiset ovat jättäneet jälkeensä. Kun jäljellä on viimeiset viikot, ei olekaan enää kiire kotiin – ei ikävää tai kaipuuta. Olo täällä tuntuu hyvältä, hyvällä tavalla helpolta ja tutulta. Nyt olen varma, että pärjään, osaan ja onnistun. Enää ei tunnu vieraalta, ei tarvitse kokeilla mikä on oma juttu ja mikä ei, ei täydy suunnitella elämää koko ajan. Oma paikka on löytynyt. Uskon, että viimeisistä viikoista tulee rennoimmat täällä.