Paluumuutto

Näkymä mökkitieltämme aamuauringossa. Kuvan otti isä.

Suomeen paluu sujui suuremmitta ongelmitta. "Oli muuten pehmein lasku ikinä!", kommentoi vieressäni istunut poika Helsinki–Vantaalle laskeutumista. Yhdyin hiljaa mielessäni. Helsingissä oli lämmin ilta ja paljon ihmisiä liikenteessä. Sain jopa Juhon 28-kiloisen rinkan kuljetettua mitättömällä 20 euron maksulla, kun naamioimme sen urheiluvälinelaukuksi. 

Täällä on hyvä olla. Silti on vähän ristiriitainen olo: tavallaan kaikki tuntuu niin tutulta, että tuntuu kuin ei olisi poissa ollutkaan, mutta toisaalta vaikka mikä on muuttunut. Ensimmäisten tuntien aikana hätkähdin joka kerta, kun kuulin jonkun puhuvan suomea (koska en kuullut sitä juurikaan Bolognassa), enkä meinannut muistaa, että kaikki ymmärtävät mitä sanon. Yksi päivä ihmettelin mistä lähtee outoa nakutusta (vastaus: liikennevalojen merkkiääni) ja toisena kummastelin, kun kerrosnaapurit eivät tervehtineet toisiaan. Kaupat tuntuvat olevan entuudestaan tuntemattomia uutuustuotteita pullollaan ja olen armottomasti pudonnut kärryiltä esimerkiksi nykyisin pyörivistä televisiosarjoista. Töissä on tehty remontti, ja yritin ensimmäisenä työpäivänä sisään vanhoilla, pois käytöstä jätetyillä avaimilla. Pikkuhiljaa alkaa kuitenkin tottua tähänkin, päästä taas osalliseksi suomalaiseen yhteiskuntaan.

Olen vakuuttunut siitä, että oli hyvä idea palata keskellä vehreintä (ja lämpimintä!) kesää. Täällä on niin kaunista, että sielu lepää. Oli myös hyvä, että sain pitää viikon vapaata ennen töiden alkamista. Olen siis ehtinyt vaikka mitä: vierailla siskon luona Helsingissä, kotikotona ja mökillä Nilsiässä, nähdä perhettä ja vanhoja kavereita. Sitä paitsi minulla oli kokonainen viikonloppu aikaa hoitaa muutto takaisin rakkaaseen Kortesuon-kaksioomme...

Juho ja Sampo polkevat tällä hetkellä Ranskan etelärannikolla, viimeisimmän tiedon mukaan Varagessa lähellä Marseillea. 900 kilometriä 2500:sta suoritettu. Toivottavasti pojat päivittävät kuulumisia viimeistään Suomessa, sitten elokuussa.

Minä hiljenen ainakin toistaiseksi. Jäin kuitenkin niin koukkuun bloggaamiseen, että päädyin perustamaan uuden osoitteeseen http://havahdus.blogspot.com/ . Aika näyttää, miten tiiviisti ja mistä aiheista sinne tulee kirjoitettua.

Juhannusaattona järjestimme läksiäisjuhlat, joissa oli mukana tärkeimpiä tuttavuuksiamme kevään ajalta. Nähdessäni yhdessä vaihtarituttavat, kiipeilykaverit, kämppiksemme ja minulle läheisimmän suomen kielen opiskelijan tajusin konkreettisesti, kuinka antoisa vaihtoaika olikaan ja kuinka paljon jään kaipaamaan.

Ikinä ei tiedä varmaksi, ketkä tapaa myöhemmin ja keitä ei nää enää koskaan.

Oli mukava huomata, että kavereiden joukossa oli peräti viisi italialaista.

Vastaanottojoukkoni!

Käytiin pyörimässä Annin kesätyöpaikalla muutamassa härvelissä... Olipas lapsekkaan hauskaa parin vuoden tauon jälkeenkin!

On hyvä olla koto-Suomessa. Pieni pala italialaista mentaliteettiä elää nyt kuitenkin minussa, minne menenkin.

Kuvat kertokoon

Maijun koontiin kuuden kuukauden jälkeisistä ajatuksista on vaikea lisätä omia ajatuksia ilman saman toistamista. Olemmehan jakaneet suurimman osan kokemuksista yhdessä ja puineet kulttuurieroja, kielikysymyksiä, mielipiteitä ja italialaisuuden olemusta päivittäin viimeistään yöpuulle mennessä. Omat ajatukseni kuluneesta ovat kokonaisuudessaan positiiviset, mutta Italiaan liittyy myös paljon ristiriitaisia ja vähemmän positiivisia ajatuksia. Ehkäpä Suomeen palattuani osan muodostaa kuluneesta keväästä johdonmukaisemman arvion. Tässä vaiheessa kuvat kertokoot jotain viimeisen puolen vuoden tunnelmista.

Yhteiset kokkausillat ovat olleet ovat venyneet usein aamuyöhön saakka. Tällä kertaa Victorin kotona.

Piazza Santo Stefano – yksi lähimmistä ja mukavimmista istuskelupaikoista Bolognassa.

Kiipeilypaikoille pääsy on ollut aina parin tunnin autossa istumisen väärti. Näissä piireissä on myös päässyt tutustumaan vähintäänkin mielenkiintoisiin persooniin teekonsulteista ökyjohtajiin.

Italiassa saa tottua tungokseen, jopa kiipeilykaillioilla.

Lounaalla psykologian opiskelijoiden kanssa. Loppujen lopuksi tuli suoritettua 30 opintopistettä täällä kevään aikana.

Maurizion baari jää mieleen suosikkina. Onneksemme saatiin asua ihan kulman takana. Kiitos porticoiden (katetut kadut, joita Bolognassa on yli 40 km) kesäisin ravintolat laajenevat kaduille. Kuvassa myös vanhat kunnon Victor (Hong Kong/UK), Ingo (Itävalta), Nicole (Alankomaat).

On ne vaan hienoja nämä kivimöykyt...

...ja nämä hiestä kiiltävät lihakset ja tuulessa hulmuavat kiehkurat.

Tällä reitillä tapahtui koko kevään ainoa todellinen vaaratilanne: sain päähäni nyrkin kokoisen kiven josta jäi otsaan komea kuhmu.

Olisikohan työterveyshoitajalla kommentoitavaa tähän opiskeluasentoon?

Illalliskerhon ydinryhmä ja Osteria del Orsan terassi.

Firenzessä on tullut ravattua vähän väliä. Tällä kertaa Matthiasta (Saksa) morjenstamassa Ponte Vecchiolla.

Cinque Terren kävely- ja kiipeilymaastot ovat vertaansa vailla. Tänne voisi palata joskus uudelleenkin.

Aijai, vuoret ja meri. Näitä kaipaan aina. Purjevenesatamassa tuntuu aina siltä, että "joskus vielä purjehdin maailman ympäri".

Maijun ensimmäinen Liidi oli upeaa katseltavaa (ja kuunneltavaa). "Primi passi" Muzzerronessa.

Olen pitänyt evästauon huonommissakin maisemissa.

Giardino Margharita on ollut pelastuksemme muuten niin vihreää vailla olevassa kaupungissa. Tässä Picnicillä kiipeilykavereiden kanssa.

Sadekuuron yllättäessä suojaksi riitti puu, jonka oksilla Massimo kertoi kiipeilleensä 30 vuotta sitten.

Tällä reissulla sateensuoja oli järeämpää tekoa.

Italiasta ja italialaisista

Viimeistä viikkoa viedään. On siis korkea aika koota ylös päällimmäiseksi jääneitä ajatuksia saapasmaasta ja sen kansalaisista.

Ruoka

Olen oppinut arvostamaan ruokahetkiä ja ruokaa ihan eri tavalla täällä. Italialaisille ruoka on kaikki kaikessa: sunnuntailounaalla koko perhe kokoontuu tunneiksi saman pöydän ääreen, aterioita ei jätetä välistä eikä mikroaaltouuneja ole edes opiskelijoilla, koska valmisateriat ovat tuntematon käsite. Italialaisen keittiön salaisuus piilee tuoreissa raaka-aineissa ja yksinkertaisissa mauissa. Pasta-annoksessa on pastan, parmesaanin ja mahdollisen tomaattikastikkeen lisäksi yleensä yksi tai korkeintaan kaksi ainesosaa. Kaikki maut tulevat esiin ja jokaisella aineisosalla on merkitystä. Tuoreet tomaatit haetaan vihanneskauppiaalta, lämmin leipä suoraan leipomosta, prosciutto crudo lihakauppiaan viipaloimana lihatiskiltä ja pari vuotta kypsytetty parmesaani juustokaupasta. Italialaiset, niin nuoret kuin vanhat, naiset kuin miehet, tietävät kyllä parhaan tavan valmistaa lasagnea ja oikean sesongin ostaa viikunoita. Myös opiskelijat, yksin asuvatkin, tekevät ruokansa itse. Valmisruokavalikoima marketeissa on aivan olematon.

Totuin italialaiseen ateriarytmiin nopeasti. Pikaisen aamupalan lisäksi aterioita on kaksi päivässä: lounas puolenpäivän aikaan ja illallinen kahdeksan ja kymmenen välillä. Lounaan tai illallisen voi halutessaan syödä pitkän kaavan mukaan: primo piatto eli ensimmäinen lautanen on yleensä pastaa tai risottoa, secondo piatto eli toinen lautanen sen sijaan lihaa, kalaa tai salaattia. Completoon eli täyteen ateriaan kuuluu myös antipasto ennen ja dolce jälkeen ruokailun. Oikeastaan italialainen aamupala on päivän ainoa ateria, mihin en vieläkään ole oikein tottunut. Siihen kuuluu kahvi (useimmiten cappuccino) ja jotain makeaa: keksejä, hillosarvia tai pikkukakkusia. Aamupalani nautin mieluiten suolaisena. Kaikissa aamupalatuotteissa esimerkiksi hostelleissa tuntuu olevan aivan liikaa sokeria.

Toinen asia, mikä italialaisessa ruokakulttuurissa vähän hirvittää, on vaaleiden vehnäjauhojen ja oliiviöljyn runsas käyttäminen ihan kaikessa. Esimerkiksi täkäläinen leipä on minun makuuni ihan pullaa. Opiskelijoiden yleinen lounas koostuu usein vaaleimmista jauhoista (”tipo 00”) tehdystä leivästä ja täytteistä, kuten paninosta, piazzapalasesta tai piadinosta, paikallisesta täytetystä wrap-henkisestä letusta. Täällä vaihdossa ollut oululainen tyttö kertoi, ettei voi käydä oikein missään lounaalla Italiassa, kun ei voi syödä gluteiinia: lounas kun koostuu usein pastasta tai edellä mainitsemistani leipätuotteista.

Kieli

Vaikka pari kertaa onkin käynyt mielessä, että vaihtokohteen olisi voinut valita kielitaidon kannalta järkevämminkin, olen lopulta todella tyytyväinen tähän kielenoppimiskokemukseen. En ole koskaan opetellut kieltä tällä tavalla: puhumalla, kuuntelemalla, katukylttejä, mainoksia ja pikkuilmoituksia lukemalla. Yrittämällä saada selvää luennosta, jonka aihe on mennyt ohi. Tilaamalla ruokaa tietämättä, mitä tarkalleen ottaen saa. Viettämällä päivän italialaisen kanssa, joka ei osaa sanaakaan englantia.

Ilman kielen (jonkinasteista) oppimista vaihtokokemus olisi jäänyt takuulla tyhjemmäksi, puolinaiseksi, irrallisemmaksi. Italialaiseen kulttuuriin tuntuu olevan lähes mahdotonta päästä osalliseksi ilman kielitaitoa – ainakin Bolognassa. Moni keskustelu, tuttavuus ja oivallus olisi jäänyt tekemättä, mikäli olisin tullut tänne ilman minkäänlaista kielipohjaa. Kahden Jyväskylän yliopiston kielikeskuksen kurssin ja kuukauden mittaisen EILC-kurssin jälkeen italian kielen taitoni oli juuri siinä rajamailla, että huonolla tuurilla kieli olisi jäänyt oppimatta lähes tyystin, mutta hyvissä olosuhteissa sen oli hyvä kehittyä. Italialaisten kämppisten kanssa elellessä (ei muuten olla vaihdettu englantiin missään vaiheessa!), italialaisia luentoja kuunnellessa ja italiaa itsepintaisesti puhuessa tunneilla teoriassa opitut asiat siirtyivät käytäntöön. Tiiviisti voisi yksinkertaistaa, että mitään uutta kielioppiasiaa en näiden kuukausien aikana oikeastaan oppinut (konjunktiivi ja futuuri uupuvat puheestani edelleen tyystin), mutta opitut asiat syöpyivät tiukasti takaraivoon ja sanasto laajeni moninkertaiseksi . Sitä paitsi italia istuu suuhuni nyt ihan eri tavalla, luontevasti. Se tulee ulos paljon helpommin kuin englanti. Italiaa on mukavampi ääntää ja intonaatio tuntuu enemmän omalta.

Yhteiskunta

Politiikka on täällä enemmän läsnä kuin Jyväskylässä, eikä ihme – tarve yhteiskunnallisille muutoksille on akuutti. Mafian valta tuntuu ulottuvan kaikkialle samanlaisella voimalla kuin katolisen kirkon. Se tulee esille kaikessa, vaikka se toimiikin nykyään enemmän piilossa. Mafialla on valtaa, koska sillä on rahaa. Se rahoittaa suurimman osan Italian uusista rakennusprojekteista (tiet, sillat, julkiset rakennukset) ja media on täysin sen vallassa. Suurinta osaa sanomalehdistä rahoittaa valtio. Eikä valtionrahoittamissa lehdissä voida kritisoida mafiaa. Berlusconi ei ole täällä todellakaan mikään vitsi, vaan oikeistovallan järkkymätön tukipilari. Hän omistaa muun muassa neljä televisiokanavaa. Kukaan ei myönnä äänestävänsä häntä, mutta silti ääniä satelee joka maakunnasta.

Eräs italialainen tohtoriopiskelija tiivisti baarissa eilen hyvin saman havainnon, joka on tullut itsekin tehtyä: Italia on hyvä valtio rikkaille ja turisteille. Täällä on mukava käydä lomalla, mikäli massia löytyy. Olosuhteet eivät ole pöllömmät asuakaan, kunhan vaan on varaa omaan Alfa Romeoon, kunnolliseen asuntoon, purjeveneeseen ja pariin kesähuvilaan meren rannalla. Esimerkiksi kiipeilypiireissä ollaan tutustuttu moneen hyväosaiseen, joiden mielestä Italia on maailman paras maa olla ja asua. Mikäs siinä, kun joka toinen viikonloppu on suuntana vuoristohuvila ja joka toinen purjevene Adrianmerellä. Köyhiä, työttämiä ja maahanmuuttajia riittää sen sijaan siitäkin edestä, eikä oikeastaan mikään toimi. Valtio ei puno turvaverkkoja, vaan perheet pitävät huolta omistaan – mikäli pystyvät. Joukkoliikenne ei toimi, halvalla on hankala saada laadukasta ruokaa ja koulutus maksaa maltaita. Tämän jälkeen osaan taas arvostaa suomalaista opintotukea, lapsilisiä, työttömyyskorvausta ja eläkejärjestelmää ihan eri tavalla.

Italialaiset

On varmaan turha edes sanoa, että stereotypiat italialaisista pitävät paikkansa (vain) osittain. Osa on juuri niin tulisia, hitaita ja myöhästeleviä kuin väitetäänkin. Liikenne on kaoottinen, torvia tööttäillään jatkuvasti, eikä ole harvinaista että autokuski avaa ikkunan ja alkaa räyhätä vieressä ajavalle polkupyöräilijälle. Bussikuski saattaa pysäyttää bussin, hypätä ulos ja mennä tupakalle. Toisaalta Bologna on sen verran pohjoisessa, että Keski-Euroopan vaikutus näkyy selvästi. Vaikka suurin osa kaupoista pitää siestan iltapäivällä ja välillä kirjastoissa tai toimistoissa asioiminen tuntuu yhdeltä kaaokselta, on täällä selvästi jonkinlaista järjestelmällisyyttä ja loogisuutta, jopa tehokkuutta, jollaista olisi varmaan turha hakea etelästä.

Italialaiset ovat sekä isänmaallisia että maakuntaansa tiukasti sitoutuneita. Italialainen professoressamme sanoi, että bolognalaiset ovat bolognalaisia loppuelämänsä – mennessään naimisiin bolognalaisen miehen kanssa hän tiesi sen merkitsevän asettumista lopuksi ikää Bolognaan. Varmasti historiastakin johtuen (Italia on muodostunut pienistä kaupunkivaltioista) maakunnilla on oma kulttuurinsa: maakunnalle tyypillinen dialetto eli murre, ruokalajit ja jopa maakuntalaisten ominaisuudet ovat hyvin tiedossa. Vähän samaan tapaan siis kuin savolaisten luokitteleminen kieroiksi ja lupsakoiksi tai pohjanmaalaisten väittäminen vaatimattomiksi. Italialainen esittelee siis itsensä ensisijaisesti venetolaiseksi, puglialaiseksi, sisilialaiseksi tai emilialaiseksi riippuen kotimaakunnastaan.

Sää

Ehkä kaikkein eniten odotusten vastaiseksi on osoittautunut sää. Bologna on kuuluisa huonosta säästään, mitä emme valitettavasti tienneet ennalta. Talvi on hyytävä ja kesä paahtava. Oltiin kyllä kuultu, että täällä paleltuu talvella, joten se ei tullut yllätyksenä. Ensimmäiset kuukaudet satoi, satoi ja satoi niin, että kosteus pureutui luihin ja ytimiin asti. Suomeen verrattuna ikävää on se, ettei sisälläkään ollut lämmin. Ikinä.  Juho nukkui ensimmäisen kuukauden untuvamakuupussissa.

Kesä Bolognassa on ihan yhtä kostea kuin talvi. Ehkä ei sada ihan niin paljon, mutta kosteus kipuaa helposti 70 prosenttiin ilmankin. Kosteus yhdessä 35 lämpöasteen ja poissaolollaan loistavan tuulen kanssa ei ole miellyttävä yhdistelmä. Bologna on pätsi myös siitä syystä, ettei täällä ole merta, järveä tai edes jokea kovin lähellä. Kaupunki tyhjenee kuulemma pikkuhiljaa, heinäkuusta alkaen, kun asukkaat pakenevat vuorille, meren äärelle tai edes johonkin vähän vilpoisampaan kaupunkiin, kukin mahdollisuuksien mukaan. Elokuussa täällä ei ole enää ketään. Kaupat, baarit ja ravintolat sulkevat ovensa. Jos haluatte nähdä aavekaupungin, tulkaa Bolognaan elokuussa.

Kerrontaa

Tänään tunnelma on pysähtynyt. Ukkonen jylisee ja sade valuu voimalla maahan; pakahduttava helle katkeaa jysäyksestä. Tänään luen vieraiden kielten ja kirjallisuuden laitoksen kirjastossa, jossa korkeat ikkunat yltävät korkeaan kattoon asti, pitkät pöydät ovat puoliksi tyhjiä ja hiljaisuus kestää lounasaikaan asti (jolloin italialaisten kärsivällisyys loppuu ja kaikki kerääntyvät yhteen pälättämään, tietenkin facebookkaavan italianon ympärille). On helppo uppoutua Ursula Le Guinin fantasiamaailmaan, joka kuvailee fiktiivisen kansan filosofista uskontoa, riittiä ja elämäntapaa nimeltä The Telling (jonka mukaan myös kirja on nimetty: suosittelen!). Kansaa pitää pystyssä kertominen: lukeminen, kuunteleminen, tarinoiminen, kertaaminen, keskusteleminen. Tärkeää on myös puhdas, vuodenajalle ominainen ruoka, oikeaan aikaan oikean verran ja oikein laitettuna. Uskontoon kuuluvat hiljaisessa salissa ilman musiikkia suoritettavat, rauhalliset ja sykkivät liikeharjoitukset. Kuulostaa aika lailla nykyterveystrendeiltä, eikös? Kirja kuuluu utopiakurssin lukulistaan, josta on koe ensi maanantaina. Se onkin minun viimeiseni. Juhon viimeinen tentti on tiistaina. Sitten ollaan ainakin näennäisesti vapaita matkustamaan, rentoutumaan, vierailemaan meren rannassa ja tekemään ylipäänsä mitä tahansa huvittaa.

Edellisten vieraiden lähdettyä ei jäänytkään jäljelle samanlaista tyhjää oloa, pientä kaipausta ja koti-ikävän kipinää, jotka aiemmat Suomi-ihmiset ovat jättäneet jälkeensä. Kun jäljellä on viimeiset viikot, ei olekaan enää kiire kotiin – ei ikävää tai kaipuuta. Olo täällä tuntuu hyvältä, hyvällä tavalla helpolta ja tutulta. Nyt olen varma, että pärjään, osaan ja onnistun. Enää ei tunnu vieraalta, ei tarvitse kokeilla mikä on oma juttu ja mikä ei, ei täydy suunnitella elämää koko ajan. Oma paikka on löytynyt. Uskon, että viimeisistä viikoista tulee rennoimmat täällä.

Negli ultimi giorni...

Tajusin äsken, että jäljellä on tasan neljä viikkoa Bolognassa! Aika ei saata kuulostaa miltään lyhyeltä pyräykseltä, mutta jostain syystä se tuntuu silti siltä. Osa kavereista on jo jättänyt jäähyväiset Italialle ja palannut kotikonnuille, osa taas jää tänne pitkälle syksyyn. Mielessä välkkyvät jo Tervaniemen mökkiranta, pikku takapihaläntillämme ruohoa leikkaava kesätyöntekijä, Kirkkopuiston raukea tunnelma helteisenä sunnuntai-iltapäivänä, Halssin hiljaiset purupolut ja nuotiolla kärisevä grillimakkara. Nuo siis erillisinä mielikuvina, sulavana sekasotkuna. Unohtamatta tietenkään loputtomalta tuntuvaa kassajonoa lauantai-iltana kuudelta, kun tekisi mieli jo lähteä Viitaniemen rantaan, jossa kaverit jo odottavat...

Selvisin jo ensimmäisestä suullisesta tentistä. Aiheena oli englantilainen työväenkirjallisuus 1900-luvulla, kielenä englanti, tentaattorina tuntematon keski-ikäinen nainen. Meidän oma professori ei vissiin jaksanut puhua englantia, joten otti itse vastaan vain ne, jotka tekivät tentin italiaksi. Kirjallisten tenttien syviin pohdinta- ja muistiinpanovaiheisiin tottuneelle oli muuten melkoista tykitystä. Tentaattori laukoi nippelitietokysymyksiä (kirjojen nimiä ja jopa julkaisuvuosia, kirjalijoiden asuinpaikkoja) ja laajempia analyyseja ("Who is the Working Class Hero of Lennon? Which kind of characters are typical for Alan Sillitoe?") vuoronperään. Miettimistaukoja ei katsottu hyvällä. Jos ei heti muistanut, sanoi itse vastauksen. No, takeltelustani ja ensihämmennyksestäni huolimatta läpi meni, Erasmus-armolla jopa hyvin pistein (28/30).

Toinen kirjallisuuden professoressa – tämä siis se joka suorastaan tykkää ulkomaalaisista sen sijaan, että kieltäytyisi puhumasta englantia meille – piti iltapäiväjuhlat opiskelijoilleen. Tarkoituksena oli juoda viiniä ja keskustella kirjallisuudesta. No, viiniä juotiin, joo, ja keskusteltiin vähän kirjallisuudestakin. Mutta enimmäkseen kirjallisuudelta valmistuneiden ammatillisista näkymistä, kulttuurieroista ja pojista. Paikalla oli lisäkseni kolme brittityttöä, yksi argentiinalaiskaunotar, rakkaudessa katkerasti pettynyt italialainen tyttö, 69-vuotias värikäs professoressamme sekä yksi italialaispoika, jota melkein kävi sääliksi. Onneksi se oli sentään tyypillinen sisilialainen, eli nautti kaikesta huomiosta jonka sai. Italialiset pojat taidettiin nimittäin haukkua aika lyttyyn monelta taholta... Mutta on se ihan totta, että monet heistä ovat aika tiukasti kiinni äidissä. Muuankin 38-vuotias kiipeilijähän asuu kahdestaan mammansa kanssa. Professoressa oli muuten feministinä sitä mieltä, että nykynaisen on hankala löytää itselleen tarpeeksi älykästä ja itsensä tasoista seuraa. Hyvää kontrastia tähän loi se, että proffan selvästi yli 30-vuotias poika kävi vähän väliä hääräämässä, tuomassa meille jäätelöä ja muuten vain äitinsä juttusilla. No, olipahan kutsut. Oli ihan mielenkiintoista nähdä, miten hyvin täälläkin voi asua. Meillä ja muilla opiskelijoilla kun homeläiskät nurkissa, tippuva laasti ja kivilattiat ovat enemmän sääntö kuin poikkeus. Professoressalla oli hulvattoman iso asunto, parkettilattiat ja antiikkihuonekaluja.

Oli muuten päätäkääntäviä vieraita Suomesta viikonloppuna. Kolme 170-senttistä blondia korkkareissa eivät ole täällä mikään jokapäiväinen näky...

Oli tosi hauska viikonloppu! Tytöt olivat liikenteessä rennolla asenteella, ehtineet selvästi italialaistua jo Rooman nähtävyyksissä juoksemisen jälkeen. Niinpä nautiskeltiin parhaista asioista, mitä Italia ja Bologna tarjoavat lomaileville ihmisruumiille ja -mielille: aurinkoa, hyvää ruokaa, juomaa, jäätelöä, rentoa meininkiä ja ihan hyviä shoppailumahdollisuuksiakin. Miltei parasta vieraissa on aina se, että pääsee itsekin lomafiiliksiin ja näkee taas vaihtokaupunkinsa uudessa valossa. Löysin taas vaikka kuinka monta uutta patsasta upotettuna keskiaikaisiin taloihin!

 

Käytiin muuten Roomassakin. Vietettiin siellä kolme yötä B&B:ssä. Kierreltiin kaupunkia kolme ensimmäistä päivää ja neljäntenä käytiin katsomassa muinaista satamakaupunkia Ostia Anticaa, joka on nykyään autiona malarian aikoinaan tapettua suurimman osan asukkaista. Suosittelen ehdottomasti vierailemaan, mikäli Pompein kaltaiset kohteet yhtään kiinnostavat. Kaupunkialue oli yllättävän suuri (halkaisijaltaan kai reilun kilometrin) ja osittain todella hyvin säilynyt. Amfiteatteri oli tosi hyvässä kunnossa samoin kuin osa asunnoista ja mosaiikeista, jonkin suuri osa olikin melko raunioina. Samalla reissulla ja samalla paikallisjunalla pääsi kätevästi meren rannallekin. Enpä ollutkaan nähnyt merta sitten viime kesän.. Rooma itsessäänkin oli aivan yhtä vaikuttava kuin ajattelinkin! Sattui vielä mainiot ilmat ja kaikki osui nappiin. Vaikka oltiinkin liikenteessä aamusta iltaan, nähtävää jäi vielä seuraaviin kertoihin. Tähän loppuun pieni kuvapläjäys ilman tekstiä, kun tuntuu että päivitykset aina vain venyvät ja venyvät... Pitäisi kai vain päivittää useammin?

Muutama ajatus ruohonleikkurin päristessä

Hups, edellisestä päivityksestä onkin päässyt vierähtämään useampi viikko. Näköjään blogin kirjoittaminen etenee yhtä nopeasti kuin kevään viimeiset esseet. Vaikka aikaa Italiassa onkin jäljellä vielä kuutisen viikkoa, ilmassa on jonkinlaista lopun alun tuntua. Huomaan ajattelevani yhä useammin paluuta Jyväskylään, ensi syksyn opintoja, kavereita ja perhettä, Jyväskylän boulderkiviä, ja jopa hitaasti lähenevää valmistumistani ja sen jälkeisiä suunnitelmiani. Tämä ei suinkaan tarkoita, että aika Bolognassa alkaisi käydä pitkäksi – tuskin tämä koti-ikävääkään on – vaan pikemminkin tässä ajatustensuuntausprosessissa lienee kyse ihan normaalista tulevan suunnittelusta jonkin toisen päättyessä. Samalla tavoin kuin viime syksynä ennen Italiaan saapumista haikailin kohti rentoilua, matkailua, päämäärätöntä haahuilua ikivanhoilla kaduilla ja uusiin ihmisiin tutustumista, nyt kaipaan takaisin kirjakasojen ääreen ja kaljalle Vakiopaineeseen ikivanhojen tuttujen seuraan. Eräs kirjallisuudenopiskelijakaverini totesi osuvasti "olen kyllästynyt erasmus-identiteettini; lienee aika vaihtaa maisemaa". Itse en koe erasmus-identiteettiä omaksuneenkaan sen varsinaisessa merkityksessä enkä muutenkaan koe kyllästyneeni mihinkään, mutta ehkä kesäkuun lopulla on tosiaan sopiva aika vaihtaa maisemaa. Toisaalta, nyt kun arki on normaalia arkea ja kaupungissa on jo aika läjä kavereita, en tunne enää olevani vain matkalla johonkin vaan kevyesti integroitunut italialaisen yhteiskunnan jäsen.

Bolognassakin on pieni pala Venetsiaa.

Vappuna piti löytää vappumunkki.  

"Oletteko veljeksiä?", kuulee usein kysyttävän kun olemme Luken kanssa liikenteessä.

Vappupäivänä pääaukio Piazza Maggiorella oli festarimeininki. Työn juhlana juhlivat vappua italialaisetkin.

Isän kanssa moderneja puutarhatonttuja ihmettelemässä.

Cappuccinotauko vanhempien(i) kanssa Giardino Margharitassa.

Ennen Bolognassa kilpailtiin siitä, kenellä on korkein torni. Tämä, korkein kaikista on 97 metriä korkea.

        

Tämä taas on yhtä kalteva kuin Pisan torni.

Tukka hulmuaa kuin elokuvatähdellä.

Äiti ja poika. Taustalla Duomon julkisivua Firenzessä.

Firenzen Ponte Vecchio iltahämärässä.