Kielikukkasia

Kun toimii jatkuvasti vierailla kielillä, tekee totta kai päivittäin virheitä, pienempiä ja suurempia. Joskus ne huomaa heti päästettyään sanat suustaan, toisinaan vasta keskustelukumppanin kummastuneesta vastauksesta, usein ei ollenkaan. Jokapäiväistä kauraa ovat sellaiset ristiinymmärtämiset, joissa ehtii reagoida pikaiseen lausahdukseen ilman ajattelemista – että vastaan kämppikselle "joo", kun se kysyy tarvitseeko minun mennä vessaan, kun luulen sen kysyneen, onko WC vapaa. Usein todellinen merkitys selviää kuitenkin kehonkielestä, äänensävystä tai viimeistään tilannetajulla ja maalaisjärjellä.

En edes muista, mitä kaikkia sammakoita onkaan tullut suusta päästettyä. Yksi väärinymmärrys on kuitenkin jälkikäteen muistellessa naurattanut minua usein. Kun etsittiin asuntoa ja selailtiin päivittäin läpi useita ilmoituksia, niissä oli paljon rajoituksia. Esimerkiksi "ei tupakoijille" on aika yleinen toive Suomessakin, mutta täällä useissa saatettiin sanoa myös suoraan vaikkapa "ei Erasmuksille". Tosi usein etsittiin myös ainoastaan naispuolisia asukkeja. Melko pian muodostui rutiini, jolla pienellä silmäyksellä karsi pois nämä meille sopimattomat asuntoilmoitukset. Jossain vaiheessa aloin ihmetellä, että minkä kumman vuoksi niin moni halusi kämppikseksi nimenomaan naispuolisia työntekijöitä. Ajattelin, että kaipa sitten työntekijöitä pidetään luotettavampina vuokralaisina kuin opiskelijoita, ja naisiahan tunnuttiin suosivan joka tapauksessa. Vasta kämpän löydettyämme minulle valkeni, että tämä naistyöntekijöiksi luulemani sana lavatrice itse asiassa tarkoittikin pesukonetta. Ihmekös sopivan kämpän löytyminen tuntui niin ylivoimaiselta! (-trice-pääte todellakin merkitsee naispuolista henkilöä, kuten esimerkiksi scrittore/autore ('mieskirjailija') ~ scrittrice/auttrice ('naiskirjailija'). Sotkin kuitenkin verbit lavare '(pestä') ja lavorare ('työskennellä'). Lavatrice merkitsee siis itse asiassa sananmukaisesti 'pesijätärtä', kun taas lavoratrice on 'työläinen'.)

Keskustelen jonkin verran myös suomeksi suomea opiskelevien italialaisten kanssa (vaikka useimmiten kyllä puhutaan jostain syystä italiaksi – ilmeisesti se on sitten kuitenkin kommunikatiivisesti vahvin yhteinen kielemme etenkin suomen opintonsa vasta alottaneiden kanssa). Viime viikolla eräs tyttö osoitti kenkiäni sanoen "Pidän sinun kengät!". En kuitenkaan suosiolla riisunut kenkiäni ja ojentanut niitä hänelle, vaan hymyilin, kiitin ja kerroin, mistä olin kengät hankkinut. Hymähtelin myös mieleeni piirtyvälle ajatukselle, kun eräs oppilas lausui kappaleen lauseen: "Tyttö oli niin iloinen ja kaunis, että astuin häneen heti!". Ihastuin on melko vaikea lausuttava italialaisille, jotka eivät ole tottuneet lausumaan h-äännettä.

Kauniiksi lopuksi todettakoon, että kielivammaisuus aiheuttaa joskus noloja sosiaalisia tilanteita. Elämäntapakiipeilijä Massimo nosteli kiipeilyreissun aamuna housujaan ja sanoi, että on viime aikoina laihtunut jonkin verran. Juho totesi siihen sitten "Non si vede!" eli suomeksi kutakuinkin 'Ei kyllä huomaa!'. Seurasin auton takapenkiltä ulkona seisovan Massimon tyrmistynyttä ilmettä. Juho tietenkin oli luullut Massimon sanoneen lihoneensa. Kuin todistaakseen kilojensa menetystä Massimo näytti, kuinka paljon tyhjää hänen farkkujensa vyötärömitassa nyt oli. Tässä vaiheessa supatin Juholle suomeksi, mitä oli tapahtunut. Tilanne oli kuitenkin ohi.

Tuokioita viime viikolta:

Pidettiin aperitiivo meillä. Tarjolla suolaisia antipastoja ja makeita dolceja.

Tällä kertaa oli hankaluuksia löytää kaikille yhteinen kieli. Kuvan tsekkiläis-itävaltalais-ranskalais-kolmikko taisi puhua keskenään saksaa, sillä tytöt olivat viettäneet Erasmus-vuotensa Saksassa.

Tässä kommunikoidaan englanniksi. Sitä kaikki taisivat ainakin jonkin verran.

 Sunnuntaina vietettiin antifasistista Italian vapautumisen vuosipäivää. Bolognan pääaukiolla nähtiin kilpailevia soittokuntia kolme, kukin hieman eri nurkkaan etsiytyneenä.

Väentungokseen kyllästyneinä lähdettiin seikkailemaan sivukaduille, josta löydettiin jälleen yksi torni. Tämä oli siitä spesiaali, että siellä olisi ollut hotellihuone, jossa yöpyä.

Joka viikonloppu järjestetään yhdellä torilla valtavat markkinat, joissa tarjonta vaihtelee edullisista vaatteista ja koruista kaikenlaiseen kodintavaraan.

Ystävä pyysi meidät kanssaan "Festa della zuppaan" eli keittojuhlaan. Tarjolla oli yli 60 erilaista vapaasti maisteltavaa keittoa, jotka kilpailivat parhaan keiton tittelistä. Harmillisesti oltiin paikalla sen verran myöhässä, että suurin osa keitoista oli jo loppunut.

Italialaiset osaavat tehdä keittokisastakin todellisen karnevaalin. Tässä pieni osa karnevaalikulkueen tanssitytöistä.

Rummutus oli todella mukaansatempaavaa ja tanssittavaa!

 Väkeä riitti.

Iltaanhan asti siellä viihtyi.

Kuvasatoa pääsiäisestä päästyä

Nyt ei taida riittää intoa pitkän päivityksen kirjoittamiseen. Tässä kuitenkin jonkinlaista kuvasatoa pääsiäisestä ja odotetuista vieraista:

Tällaisia pääsiäismunia täällä myydään. Jyväskylässä vaihtarina ollut italialainen poika valitteli, ettei Suomesta saa tarpeeksi suuria suklaamunia. Minä siihen tuhahtelin, että mihin niitä sellaisia...

Pääsiäispulla eli Colomba on toinen paikallinen herkku. Oli tuossa 750 gramman möhkäleessä ihan tarpeeksi makeaa yhdelle pääsiäiselle – sisältää mantelia, sokeria ja appelsiininkuorta kerrakseen.

Muista pääsiäisperinteistä ei oikein välitetty vaan syötiin lampaan sijasta kanaa...

Kiirastorstain viimeinen ehtoollinen nautittiin ystävän luona.

Puut kukkivat.

Pääsiäissunnuntaina saatiin odotettu vieras ja ennen kaikkea odotettuja tuliaisia Suomesta...

Salmiakin lisäksi nautittiin tietenkin jätskiä. Ilmatkin suosivat!

Sivistettiin itseämme vierailemalla parissa museossa, joissa ei ollut aiemmin tullut käytyä. Tässä tuleva neuropsykologi ja aivot...

 ...ja tässä tuleva lääkäri erinäisten elinten äärellä.

Toki käytiin myös kiipeämässä.

Hyvä, että edellinen vieras ehti lähteä, kun saatiin jo uusia. Saatiin nauttia tähän mennessä lämpimimmästä päivästä Bolognassa.

Illan pimetessä siirryttiin puistosta viinibaariin ja viinibaarista olutpubiin...

Hieman venähtäneen pääsiäisloman jälkeen on taas opiskelumotivaatiota. Arkeen on silti palattu melko rauhallisesti – etenkin Juho, joka on jälleen kipeänä. Vaihtoaika on nyt selvästi yli puolen välin: tämän kuun jälkeen on jo neljä takana ja kaksi edessä. Tällä hetkellä molemmilla on vahvasti sellainen tunne, että on mukava palata kesällä Suomeen. Puolen vuoden aika tuntuu olevan sopiva tähän saumaan ja elämäntilanteeseen – eihän tässä ajassa ehdi kovin hyvin oppimaan kieltä, soluttautumaan uuteen ympäristöön tai kiertämään koko Italian mielenkiintoisimpia lomakohteita, mutta tässä ajassa kuitenkin ehtii saada ihan mukavan tuntuman.

Uskoni ihmisyyteen vankentui jälleen

Etäisyys tekee joskus ihmeitä – ilmeisesti ainakin naapurussuhteisiin. Meitä todella töykeästi kohdellut naapurinrouva Jyväskylästä nimittäin soitti yllättäen Juholle ja pyysi anteeksi omasta ja miehensä puolesta. Ilmeisesti meitä on ikävöity. Tietenkin hän oletti myös meidän pahoittelevan ja pyytelevän anteeksi omalta osaltamme. Ehkä olemme sittenkin tervetulleita myös heidän puolestaan, kun palaamme kesällä entiseen asuntoomme. Muidenhan naapureiden kanssa meillä on aina ollutkin lämpimät välit.

Ollaan vietetty pari viikkoa kunnon lomaa. Kuvia ja tarinointia lisää heti, kun ollaan asetuttu rauhassa arkeen.

Kuplassa ja ulkona

Kuva: Haldun Bozkurt

Päivitystauko on venähtänyt vähän pitkänlaiseksi. Huomasin, että yleisin päivityspäivä meidän blogissamme on maanantai, mikä saattaa kertoa jotain länsimaalaisesta tavasta hahmottaa ajankulku viikoissa. Ihan niin kuin maanantaina (tai sunnuntaina) olisi ideaalinen hetki kääriä pakettiin elämänsä edellinen pykälä ja raportoida edellisen viikon tapahtumista.

Viime viikolla minulla ei ollut luentoja. Mikäli oikein ymmärsin, se johtui kokeista ja valmistumisista. Täällähän maisteriksikin valmistuvat ovat kaikki ylevästi dottoreja tai dottoressoja – kaverimme italialainen poikaystävä sanoi Juhollekin, että hän on tutkintonsa takia automaattisesti tohtori Italiassa. Valmistujaisjuhlat täällä vaikuttavat tosi hulvattomilta ainakin suomalaisiin meininkeihin verrattuna. Vähän väliä yliopistolla kulkee remuisia kulkueita, joita johtaa laakeriseppelöity sankari (sana laureato eli 'valmistunut' tuleekin alunperin sanasta lauro, 'laakeri'). Laakeriseppeleen lisäksi laureato saa yleensä yllensä pulloittain skumppaa ja himmeää värikästä paperisilppua, jota käytetään täällä vähän joka juhlaan. Useilla näkee myös kekseliäitä asukokonaisuuksia, joista minulle tulee ensimmäisenä mieleen polttarit. Polttarit ovat muuten italiaksi addio al celibato eli vapaasti suomennettuna 'hyvästit selibaatille'! Katolilainen vaikutus näkyy mielestäni tuossa nimessä erityisen hyvin. Ehkäpä siksikin parisängyllisen huoneen löytäminen tällaiselle susiparille oli niin vaikeaa. (Eräs itävaltalainen kaverimme kysyi meiltä juuri aiheeseen liittyen "henkilökohtaisen" kysymyksen: "Onko teillä Suomessa omat huoneet?")

Toinen kämppiksemme Andreakin sai juuri psykolongvistiikkaa käsittelevän gradunsa pakettiin ja juhli hillitysti perheen kesken. Sen sijaan toinen valmistunut Andrea (andreoitahan täällä riittää, tämä kyseinen kiipeilypiireistä) piti parin muun opiskelukaverinsa kanssa kunnon pirskeet, joihin mekin päästiin osallistumaan. Juhlat olivat vuokratussa isossa tilassa sillan alla. Tarjolla oli valmistuneiden puolesta ruokaa ja juomaa ja bändikin soitti. Vaikutti rennolta meiningiltä, vaikka taidettiinkin lähteä pois juuri kun bileet olivat vasta kunnolla alkamassa.

Luennottoman viikon aikana osallistuin vaihteeksi melko aktiivisesti ns. erasmuselämään, jota suuri osa vaihtareista täällä viettää. Täytyy sanoa, etten kyllä ole mikään mallikelpoinen Erasmus, koska viimeistään sunnuntaina suurella ja sikäli ihan sympaattisella piknikillä olin jo korviani myöten täynnä samoja naamoja ja ainaista itseni viihdyttämistä. Tuntuu että olen tutustunut täällä juuri sellaisiin tyyppeihin, jotka tosissaan käyvät ilmaisen sangrian bileissä joka tiistai, erasmusyökerhossa joka keskiviikko ja lauantai, erasmusaperitiivoilla aina kun niitä järjestetään ja muuten vain juhlimassa niinä päivinä, jolloin ei ole mitään "ohjattua" ohjelmaa. Minua ei kovin pitkään motivoi pelkkä biletys, jatkuva rahantörsäys, Italian-matkailu ja samassa erasmusringissä hengailu. Tuntuu siltä, ettei monilla vaihtareilla ole juurikaan kosketusta tavalliseen italialaiseen arkeen. Erasmus-kupla saattaa vaikuttaa äkkiseltään kiehtovalta, mutta pidemmän päälle sellainen elämä ei ole mukavaa saati aitoa.

Vastapainoksi yritinkin edistää opintoja. Luin työväenkirjallisuuskurssia varten John Osbornen näytelmän Look Back in Anger, joka avautui melko helposti lähinnä siitä syystä, että kyseisestä kirjasta oli jo pidetty parikin luentoa. Mielestäni on hieman tylsää, että luennoitsija analysoi puhki kaikki teokset, joita meidän täytyy suullista koetta varten lukea. Mielenkiintoisempaa olisi esimerkiksi lukea ne luentojen kuluessa ja sitten analysoida niitä vaikkapa yhdessä keskustellen. Aloin myös lukea utopiakurssia varten Orwellin 1984:ää, josta aion kirjoittaa esseen. Se on alusta lähtien niin kiinnostava, että olen jo täysin imussa.

Olen myös vihdoin alkanut perehtyä kunnolla kandiini, jota varten olen lueskellut artikkeleita. Olen myös kerännyt aineistoa suomen kielen tunneilla kyselylomakkeilla ja havainnoimalla. Aiheeni (emootiot suomen kielen oppimisessa) on osoittautunut aivan yhtä monimutkaiseksi ja vaikeaksi tutkia, kuin sen valitessani oletinkin. On kuitenkin kiehtovaa, kuinka kandinaiheeni ja työharjoitteluni suomen kielen tunneilla kietoutuvat yhteen. Sitä paitsi oman aineiston kerääminen on sen vaivalloisuudesta huolimatta todella mielenkiintoista. Olen myös todella tyytyväinen, että päätin hyödyntää mahdollisuuden työharjoitteluun, koska suomen tuntien seuraaminen ja niille osallistuminen pienten opetustuokioiden muodossa on opettanut minulle jo nyt paljon. Oikeastaan odotan aika innolla ensi lukuvuotta, joka vierähtää suureksi osaksi opetusharjoittelussa Normaalikoululla.

Ei varmaan tule kovin suurena yllätyksenä, että olen myös aloittanut erään uuden harrastuksen...

Ensimmäistä kertaa ulkoseinällä. Tässä vaiheessa olin mielestäni jo ihan tarpeeksi korkealla kokeakseni mittavia kauhunhetkiä!

On mukava päästä aina välillä ulos kaupungista. Kiipeilyssä on sekin mukava puoli, että sitä tulee tehtyä aina italialaisten kanssa. Kämppisten ja suomen opiskelijoiden lisäksi kun en juuri paikallisia tunnekaan.

Erasmus-piiri pyörii. Aivan näin hyödytöntä kaikki toiminta ei sentään ihan aina ole! (Kuva: Haldun Bozkurt)

 En osannut rentoutua ihan täysillä, vaikka lämpöäkin piisasi auringossa varmaan vähintään 20 asteen verran. (Kuva: Haldun Bozkurt)

Joka tapauksessa on mukava, että kevät on vihdoin täällä! (Kuva: Haldun Bozkurt)

Action direct on-sight ja muuta mukavaa

Viikon kestäneen takatalven jälkeen oli taas mukava päästä kalliolle. Bologna on kiipeilijän kannalta tavallaan hyvällä paikalla, sillä monet hyvät kiipeilypaikat ovat joka ilmansuunnassa parin tunnin ajomatkan päässä. Onhan se tietysti ikävää, että aina kun lähdetään kunnolla kiipeämään niin joutuu istumaan pari tuntia autossa aamuin illoin. Tosin asiaan voi suhtautua optimistisestikin, kuten Massimo totesi: "me bolognalaiset olemme tosi onnekkaita, koska meidän täytyy aina lähteä ulos kaupungista päästäksemme kiipeämään ja siksi näemme enemmän uusia paikkoja kuin kiipeilijät, jotka asuvat jo valmiiksi suurien paikkojen juurella". Lauantain ja maanantain välillä istuinkin sitten vajaat viisitoista tuntia auton penkillä.

Lauantaina olin Lumignanossa tutun porukan mukana. Lumignano on leppoisa ja aina sumuinen pikkukylä Venetossa. Kuulemma lähialueen paras talvikiipeilypaikka. Lähellä kylää olevalla Sopra la chiesa -sektorilla reitit ovat lyhyitä, mutta mukavan monipuolisia. Yleensä alussa on tiukka hänkkiosuus, jonka päälle kiivetään tasaista pokettiseinää reilut 10 metriä.

Lumignano

Sopra la chiesa -sektori on kuvaava nimi, sillä kukkulan juurella on kirkko, jonka kellot pauhasivat niin kovaa ettei kirkonmenojen alkamisajankohta tosiaankaan jäänyt epäselväksi.

Aikaisin sunnuntai-aamuna – hyvin nukutun yön ja Maijun palauttavan lihakeiton jälkeen – hyppäsin taas auton takapenkille. Tällä kertaa kohti Arcoa Garda-järven pohjoispuolelle. Arco tuskin kummempia esittelyjä kaipaa, mutta paikan päälle aamuauringossa saavuttaessa olin heti ihan myyty mies! Paikka on ainutlaatuinen, vaikka Arcossa kuuleekin enemmän saksaa kuin italiaa ja lähisektoreiden reitit ovat tosi lasittuneita. Kylässä joka toinen kauppa on kiipelivälineitä  myyvä kauppa ja jokapuolella on kalliota täynnä reittejä. Pizza ja jätskikin maistui normaalia paremmalta. Liekö johtunut ulkona vietetyn päivän jälkeisestä väsymyksestä. Kaverini Massimo muuten söi Arcossa jäätelö-paninin: sämpylä, jonka väliin tungetaan jäätelöä ja kermavaahtoa. Hulluja nuo roomalaiset! Sunnuntaina oli auringossa niin lämmin, että keskipäivällä pystyi kiipeämään ilman paitaa. Toisaalta varjossa istuskellessa untuvatakki ei ollut yhtään liikaa.

Arco

Näillä Arcon kallioilla järjestettiin jo parikymmentä vuotta sitten ensimmäiset kiipeilykisat kalliolla. Nykyään reitit näillä kylän keskellä olevilla kalliolla ovat tosi lasittuneita, mutta kuulemma kauempana näkyvällä kalliolla on hyviä 7-8 köydenmitan reittejä.

Arco Massone. Täällä on-sightasin Action directin (6c+). Kyseessä ei siis ole yhtä kova greidi kuin samannimisessä reitissä Frankenjurassa. Tosin Arcossa reitit on mielestäni greidattu (tamperelais-nokialaiseen tapaan) hieman liian alhaiseksi.

Kiipeily on koko perheen harrastus. Martina 2,5v ja isä Diego 41v. Diego on muuten yksi vanhoja Emiglia-Romagnan kiipeilypioneereja ja aikoinaan italian kärkikastia. Kuulemma tikkilistalla on yli 40 8a:ta ja Arcossa kävellessäkin Diego nyökkäsi jokaisen reitin kohdalla kysyessäni:"é chiuso?".

Maanantai-aamuna ei-krapulaa ei vapinaa, tuijotan topo-kirjaa... No joo, köysihommien jälkeen lähdin vaihtelun vuoksi parikymppisten opiskelijapoikien mukaan Ceriolaan boulderoimaan. Pojilla on kiipeilykokemusta vasta parin vuoden ajalta, mutta intoa näyttää riittävän sitäkin enemmän. Aiemmat reissut olen ollut iäkkäämmässä seurassa ja oli jokseenkin huvittavaa puhua vaihteeksi koko parin tunnin automatka tytöistä, skoottereista ja musiikista (ja tietysti kiipeilystä). Bolognan slangissa muuten käytetään vecchio-sanaa (=vanha) samassa tarkoituksessa kuin englannin dude-sanaa, mikä aiheutti aluksi hieman hämmennystä. Nämä pojat tosin haluavat kovin innokkaasti puhua englantia ja siksi tässä porukassa tuleekin enimmäkseen puhuttua englantia. Se on kyllä rentouttavaa, sillä italian puhuminen vie vielä paljon energiaa ja vaatii paljon enemmän pinnistelyä kuin englannin puhuminen. Maijun kanssa suomeksi puhuminen onkin sitten jo suorastaan terapiaa.

Vasemmasta alanurkasta kellonsuuntaan: Max ("Messicano"), Minä, Filippo ("Filo"), Mattia.

Ceriolassa oli vielä lunta maassa, vaikka mittari näytti +15C.

Tämä blocco jäi hampaan koloon. Ehkäpä sitten ensi lauantaina...

Koko metsikkö on Ceriolassa täynnä tällaisia möhkäleitä.

Onneksi on CUSB, kun takatalvi yllättää. Täällä on kyllä hyvät patjat, mutta toisinaan saa varoa ettei saa miekasta.

Nämä boulderit on ehdottoman tärkeitä etenkin uusien ihmisten tapaamiseen. Ensimmäiset puhelinnumerot vaihdoin jo ensimmäisellä käynnillä. Nyt tuttavia on jo kertynyt sellainen määrä, että taatusti pääsee jonkun auton kyytiin joka viikonloppu, jos sää suosii.