Paluumuutto

Näkymä mökkitieltämme aamuauringossa. Kuvan otti isä.

Suomeen paluu sujui suuremmitta ongelmitta. "Oli muuten pehmein lasku ikinä!", kommentoi vieressäni istunut poika Helsinki–Vantaalle laskeutumista. Yhdyin hiljaa mielessäni. Helsingissä oli lämmin ilta ja paljon ihmisiä liikenteessä. Sain jopa Juhon 28-kiloisen rinkan kuljetettua mitättömällä 20 euron maksulla, kun naamioimme sen urheiluvälinelaukuksi. 

Täällä on hyvä olla. Silti on vähän ristiriitainen olo: tavallaan kaikki tuntuu niin tutulta, että tuntuu kuin ei olisi poissa ollutkaan, mutta toisaalta vaikka mikä on muuttunut. Ensimmäisten tuntien aikana hätkähdin joka kerta, kun kuulin jonkun puhuvan suomea (koska en kuullut sitä juurikaan Bolognassa), enkä meinannut muistaa, että kaikki ymmärtävät mitä sanon. Yksi päivä ihmettelin mistä lähtee outoa nakutusta (vastaus: liikennevalojen merkkiääni) ja toisena kummastelin, kun kerrosnaapurit eivät tervehtineet toisiaan. Kaupat tuntuvat olevan entuudestaan tuntemattomia uutuustuotteita pullollaan ja olen armottomasti pudonnut kärryiltä esimerkiksi nykyisin pyörivistä televisiosarjoista. Töissä on tehty remontti, ja yritin ensimmäisenä työpäivänä sisään vanhoilla, pois käytöstä jätetyillä avaimilla. Pikkuhiljaa alkaa kuitenkin tottua tähänkin, päästä taas osalliseksi suomalaiseen yhteiskuntaan.

Olen vakuuttunut siitä, että oli hyvä idea palata keskellä vehreintä (ja lämpimintä!) kesää. Täällä on niin kaunista, että sielu lepää. Oli myös hyvä, että sain pitää viikon vapaata ennen töiden alkamista. Olen siis ehtinyt vaikka mitä: vierailla siskon luona Helsingissä, kotikotona ja mökillä Nilsiässä, nähdä perhettä ja vanhoja kavereita. Sitä paitsi minulla oli kokonainen viikonloppu aikaa hoitaa muutto takaisin rakkaaseen Kortesuon-kaksioomme...

Juho ja Sampo polkevat tällä hetkellä Ranskan etelärannikolla, viimeisimmän tiedon mukaan Varagessa lähellä Marseillea. 900 kilometriä 2500:sta suoritettu. Toivottavasti pojat päivittävät kuulumisia viimeistään Suomessa, sitten elokuussa.

Minä hiljenen ainakin toistaiseksi. Jäin kuitenkin niin koukkuun bloggaamiseen, että päädyin perustamaan uuden osoitteeseen http://havahdus.blogspot.com/ . Aika näyttää, miten tiiviisti ja mistä aiheista sinne tulee kirjoitettua.

Juhannusaattona järjestimme läksiäisjuhlat, joissa oli mukana tärkeimpiä tuttavuuksiamme kevään ajalta. Nähdessäni yhdessä vaihtarituttavat, kiipeilykaverit, kämppiksemme ja minulle läheisimmän suomen kielen opiskelijan tajusin konkreettisesti, kuinka antoisa vaihtoaika olikaan ja kuinka paljon jään kaipaamaan.

Ikinä ei tiedä varmaksi, ketkä tapaa myöhemmin ja keitä ei nää enää koskaan.

Oli mukava huomata, että kavereiden joukossa oli peräti viisi italialaista.

Vastaanottojoukkoni!

Käytiin pyörimässä Annin kesätyöpaikalla muutamassa härvelissä... Olipas lapsekkaan hauskaa parin vuoden tauon jälkeenkin!

On hyvä olla koto-Suomessa. Pieni pala italialaista mentaliteettiä elää nyt kuitenkin minussa, minne menenkin.